Lääketieteellisen diagnosoinnin aikakausi kukoistaa. Terapioita ei voi hakea, saati aloittaa, jos diagnoosi puuttuu. Mielellään mahdollisimman painava diagnoosi, ja vaikka useampia.
No, tämä olkoon kärjistettyä tulkintaa, mutta suuntaa antavaa se on silti. Diagnosointi on tehnyt yhteiskunnastamme toki ymmärtäväisempää erilaisuutta kohtaan, mutta samalla se rajaa ulkopuolelle radikaalistikin.
Erityistukea koulunkäynnissä tarvitsevia lapsia on Suomessa kymmeniä tuhansia. Heistä suurin osa on tulevaisuutta ajatellen ”potentiaalisia veronmaksajia”, jos tukitoimet ja ajoitus saadaan kohdennettua oikein. Taloudellinen näkökulma on tärkeä, ja hyvinvointivaltion toiminnan kannalta olennainen.
Mutta määrittääkö tuleva veronmaksukyky oikeuden oppimiseen? Vai diagnoosi? Lasta arvioidaan ulkopuolisten toimesta jatkuvasti. On moniammatillisia työryhmiä, kuraattoreita, psykologeja… ja vanhemmat vielä välissä.
Ja sitten on se kaikkein tärkein. Se lapsi. Pieni lapsi, joka kengän tarroja aamulla kiinnittäessään, yksin tai avustettuna toivoo, että koulupäivästä tulisi hyvä. Onnistuisinpa jossakin! Lapsi haluaa oppia.
Onko tuleva veronmaksukyky tai diagnoosi tärkeämpi kriteeri oppimisoikeudelle tai mahdollisuuksille, kuin lapsen oma halu oppia? Viimeisimpänä olen kuullut, että perusteluna henkilökohtaisen avun eväämiselle on, että lapsi ”ei ole oppimisen tilassa”.
Ei ole oppimisen tilassa? Entä yhteiskunta? Mielestäni oleellisempaa on kysyä, onko yhteiskunta opettamisen tilassa? Lasten oikeus tasa-arvoiseen oppimisympäristöön ja subjetiiviseen tukeen on turvattava. Lapsuudessa opitut taidot ja itseluottamus opitaan vain kerran. Erityisopetukseen suunnattu Valtion 10 miljoonan lisärahoitus on hyvä alku ja saavutus meille lastensa puolesta taistelleille vanhemmille. Seuraavaksi on kuntien vuoro.
Ainakin minä haluan oppia, vaikka en aina ole oppimisen tilassa. Ja luulenpa, että opin jotain silti.
Comentarios