Kampanjoinnin viimeinen sunnuntai. Tai jos totta puhutaan, niin ensi sunnuntai taidetaan laskea vielä yhdeksi, mutta silloin ajattelin syödä hyvin, olla lähimpien kanssa ja ehkä vähän levätä.
Eduskuntavaaliehdokkuus on ollut ihmeellinen kokemus. Jos pitäisi valita yksi sana, millä kuvata kampanjointia, se olisi helppoa – vuoristorata. Ihmisillä on paljon kysymyksiä. Lapsilla on kysymyksiä. Lapsilla on paljon ajatuksia, pelkojakin.
Ihminen on kiehtova olento, joka kantaa mielessään paljon. Jos jotain olen oppinut, niin ulkonäön tai ensivaikutelman perusteella on aivan turha arvioida, millaisesta ihmisestä on kysymys. Aivan turha! Jos luulet tietäväsi, mitä ihmisten arki yleensä on, tiedät todennäköisesti siitä lopulta vain himpun verran.
Helsingin Sanomat uutisoivat eilen (11.4.2015) Ruotsin Göteborgin konserttitalossa sattuneesta välikohtauksesta, jossa kehitysvammainen tyttö oli pitänyt konsertissa kuulemastaan musiikista niin kovasti, että oli äännähdellyt musiikin lomassa. Eräs mies oli HS:n mukaan häiriintynyt tytön äänistä niin paljon, että oli alkanut huutaa kovaan ääneen. Onneksi konserttitalon johtaja oli lopulta pitänyt tytön puolia ja osoittanut julkisen anteeksipyynnön täydelle salille miehen käytöksestä sekä toivonut, että JOKAISEN olisi mahdollista päästä nauttimaan konserttitalon musiikista.
Mikä erilaisuudessa pelottaa? Miksi erilaisuudesta yritetään tarpeettoman paljon ohjata ”tavalliseen” muottiin? Eikä pelkästään lapsia. Olen alkanut vierastaa sanaa tavallinen. Käytän sitä joskus itsekin, mutten pidä siitä. Se on huono.
Joku saattaa äännähdellä, toinen vipsutella. Yhdellä on kuulokkeet, toisella munakello taskussa. Jos autistiselta lapselta kysytään: ”Millainen maailma olisi, jos kaikki noudattaisivat sääntöjä?” Hän saattaa vastata: ”ei tapettaisi ketään”.
Hän saattaa olla juuri se kuulokkeet korvillaan istuva, pois päin katsova lapsi. Mutta toivoo, että maailma olisi jokaiselle hyvä.
Comentários