Oma FB-profiilini on kuluneen viikon aikana nostanut joka päivä muistoihin päivityksiä kolmen vuoden takaa; taistelusta lasten oppimisoikeuksien heikennystä vastaan. Muistan sen edelleen, kuin eilisen.
Tulin kesken päivää töistä kotiin kuumeisen Nuutti-poikani luokse. Koti-ikkunasta katselin harmistuneena traktoreita, jotka kaatoivat meille niin rakasta lähimetsää.
Samalla silmiini osui OAJ:n tiedote, jossa kerrottiin silloisen Kataisen hallituksen leikkaavan erityisopetuksesta miljoonia, käytännössä hävittämällä avustajaresurssit minimiin. Minun maailmantajuuni ei mennyt, että teitä voidaan rakentaa puoliksi turhaan, mutta lasten koulutuksesta leikataan. Hävyttömästi.
Suutuin niin, että päädyin seuraavan päivän Ilta-Sanomien etusivulle, sekä myöhemmin ehdolle Eduskuntaan. Mutta ennen kaikkea, samalla siitä alkoi taistelu erityistä tukea tarvitsevien lasten oikeuksien puolesta; heidän ainutlaatuisuutensa puolesta. Kaikesta tästä seurasi paitsi hallituksen tekemän linjauksen kaatuminen, myös paljon muuta.
Sellaista muuta, jolla minä ajattelen, että maailmaa voidaan parantaa. Maailmaa voidaan toden totta muuttaa. Ei yksin, mutta yhdessä.
Haluaisin viimeiseen asti olla puhumatta siitä, millainen minä olen. Ei minun itseni takia ole koskaan tarvinut päästä Kunnanvaltuustoon tai Eduskuntaan. Viimeksi edellä mainitun linjauksen kaatamiseen osallistui itseni lisäksi yli 25 000 muuta henkilöä. Joista jokaiselle kuuluu kiitos.
Mutta jos vain suinkin voin olla se ääni, viestinviejä, se on minulle syy ryhtyä tähän kaikkeen.
Kun viime yönä saavuin kotiin, olin kiitollinen ja liikuttunut.
Kiitos siitä, että luotitte minuun. Kiitos siitä, että annoitte sen ainoan äänenne juuri minulle. Sillä kiitos teidän jokaisen, olemme vihdoin ääni heille, joilla sitä ei ole.
Kiitos.
Comments