top of page

Mummin tyttö.

Writer's picture: Noora KoponenNoora Koponen


Tänään on rakkaan mummini nimipäivä. Mummi kuoli kun olin 17. Seitsemän vuotta ennen sitä mummi menetti aivoinfarktin myötä puhekykynsä. Me emme jutelleet sen jälkeen, kun täytin 11 vuotta.


Mummi rakasti perhettä ja lapsia, eläimiä ja kukkia. Mummilta sai aina, siis ihan aina, ässiä ja piimäkakkua. Viipaleperunoita oli joka tiistai koulun jälkeen. Vaarin keinutuolissa sai lukea Aku ankkaa, ja toisinaan mummi letitti hiuksiani kaikki kymmenen toivomaani kertaa peräkkäin. Mummin hengitys tuntui turvalliselta samalla, kun piikkikamman tutut kutitukset tekivät jakausta takkuiseen tukkaani.


Mummin kanssa juttelusta luopuminen oli vaikeaa ja kummallista. Mummi oli usein surullinen. Toisinaan mummi puhui pieniä lauseita, ”joo” ja ”ei” sanoilla pääsi pitkälle. Yhdeksänkymmentäluvun pohjanmaalla vaikeista asioista ei aina osattu puhua, ja tietoa aivoinfarktista oli muutenkin vähän. Mummin oli varmasti paha olla, monta kertaa.


Silti mummi aina ilostui, kun mummia halasi. Kun kasvoin, minulla olisi ollut monta kysymystä mielessä, mitä mummilta olisin halunnut kysyä. Mutta me istuimme vastakkain, ja kerroin, miten koulussa menee. Joskus kerroin poikaystävistä.


Neljä vuotta mummin kuoleman jälkeen syntyi esikoispoikani Nuutti. Liekö sattumaa, mutta luulen, että mummi opetti meille jo hyvän aikaa ennen lähtöänsä, että sanoja ei aina tarvita. Rakastaa voi muutenkin, ymmärtää voi muutenkin.


Jotkut meistä ovat äidin tyttöjä, toiset isän. Mutta minä taisin olla mummin.


Mummi rakas, Orvokki.

5 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comentarios


bottom of page