Ylen vaaligallerian tentissä Markku Sandell kysyi minulta ”Eikö sinua pelota poliitikkojen huono maine kansan silmissä?” Vastaan edelleen, että ei pelota. Mutta vaikeaa se toisinaan on. Välillä on pyristeltävä kovastikin kertoakseen, etten oikeasti ole tässä itseni takia.
Kampanjointi vie tällä hetkellä päivistäni tunteja, ja äitinä teen joka päivä jotain, mitä oppikirjojen mukaan äidin ei kuuluisi tehdä. Onneksi minulla on sellainen poika, joka palauttaa naurun kiljahduksin minut aika ajoin maan tasalle, että ”äiti, sinun kuuluukin tehdä nyt tätä. Miksi muuten olisin tässä!”
Olen aina tiennyt, että haluan työskennellä ihmisten kanssa, mutta en koskaan ajatellut, että se väylä voisi olla politiikka. Kohtaamiset tulevat joskus arvaamatonta reittiä. Katukampanjoidessa oppii paljon.
Eilinen Rinnekotisäätiön vaalipaneeli oli minulle läheinen ja samalla vaikea. Poliitikon ei ilmeisesti pitäisi liikuttua. No, sitä pitää vielä harjoitella. Suomessa kaikki halukkaat eivät saa, tai pysty äänestää. Joskus äänestämistä rajoittaa motoriikka, joskus diagnoosi. Aina tuo diagnoosi ei kerro äänestyskyvystä mitään. Mikä määrittelee sen, voiko vammainen äänestää eduskuntavaaleissa vai ei? Kuka sen on pätevä päättämään?
Vihreissä peräänkuulutetaan tasa-arvoa, ja tasa-arvo on minulle yksi tärkeimmistä itseisarvoista mitä on. Kun menen lasteni kanssa kauppaan, en toivo mitään muuta niin paljon, kuin että meidän annettaisiin olla sellainen perhe, kuin olemme. Ja yhtä arvokas sellaisenaan.
Luulen, että tämän tunteen jakaa kanssani lähes jokainen ihminen jossain tilanteessa. Saada olla yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu. Riippumatta siitä, onko jonkin vähemmistön edustaja, vai ihan tavallinen tyyppi… ja tavallinen on muutenkin omituinen määritelmä. Toisille se toive vain on arkipäivää, koko ajan. Ja siinä meillä yhteiskuntana on paljon parantamisen varaa.
Lähes jokainen puolue kautta linjan on nyt esitellyt sitä, kuinka he EIVÄT ole halunneet missään vaiheessa leikata vammaisilta, tai erityisopetuksesta. Ja sehän ei pidä paikkaansa. Ei tarvitse mennä viime kevättä kauemmas, kun kehysriihessä kaavaillut 10 miljoonien leikkaukset olivat kohdentumassa muun muassa erityisopetukseen. Siis myös vammaisiin.
Viime viikolla sain viestin, että eräs autistinen nuorimies oli tehnyt avustettuna vaalikoneen, ja hänen ehdokkaakseen olin valikoitunut minä. Hän tekee vaalikoneen joka kerta, ja seuraa poliittisia päätöksiä. Niinpä niin. Autismi tai vammaisuus on sivuseikka.
Työntäyteisen viikon ja huono äiti -moodin keskellä muistan taas, miksi tähän lähdin. Onneksi lähdin. Nämä kohtaamiset ihmisten kanssa. Ja erityisesti lapset.
Kiitos. 27
Commentaires