Vuosi sitten heräsin hotellissa aamu viideltä puhelimeeni saapuneeseen viestiin, jossa kerrottiin Venäjän hyökänneen Ukrainaan.
Avasin television, läppärin, molemmat puhelimet ja soitin kotiin lapselle, onko kaikki hyvin.
Lapsi ei ollut kuullut vielä, miten maailma oli yön aikana muuttunut. Kerroin Venäjän hyökänneen Ukrainaan ja että jos koulupäivän aikana tilanne pohdituttaa, on tärkeää kertoa siitä aikuiselle ja käydä tapahtumaa läpi.
Seuraavaksi varasin junalipun takaisin Helsinkiin niin pian kuin suinkin. Junan saapuessa Töölönlahden kohdalle ja nähdessäni Eduskuntatalon kyyneleet valtasivat kasvot.
Ukrainan koskemattomuus oli särkynyt. Eikä sitä oikeuta mikään. Ihmishenkiä on menetetty, ihmiskehoja on tuhottu, raunioita jätetty savuamaan. Ei sitä ihmismieli voinut käsittää, eikä se käsitä sitä kunnolla vieläkään.
Ukrainan asia on meidän asiamme. Joka ikinen hetki. Ukraina taistelee myös meidän lastemme, ja meidän turvallisuutemme puolesta.
Kunniavelka, johon Suomi ja koko Eurooppa Ukrainalle jää, on pohjaton. Ja meidän on tehtävä kaikkemme ja vieläkin enemmän auttaaksemme Ukrainaa.
Ukrainan valo loistaa tänäänkin, ja sitä valoa on vaalittava meistä jokaisen.
Me emme saa koskaan unohtaa.
Comments