Niin mediassa, kuin lukuisissa käymissäni vaalipaneeleissa nuorista keskustelu tuntuu jatkuvasti keskittyvän tasan yhteen asiaan – jengirikollisuuteen.
Eikä se ole oikein. Viimeksi eilen kirjoitin some-päivitykseeni mm siitä, että sillä on merkitystä, miten me nuorista puhumme. Ja varsinkin sillä, mihin puheissamme ja kirjoituksissamme nuoret yhdistämme.
Nuoret ovet joutuneet elämään kuluneet vuodet täysin poikkeuksellisissa olosuhteissa jo koko maamme historiankin valossa. Eikä ole oikein, että nuoret ovat epäluulojemme kohteena nyt. Sillä nuoret ansaitsevat aivan jotain muuta.
Nuorten pahoinvoinnille on olemassa aina jokin syy. Ja jos syytä uskalletaan etsiä, on katse käännettävä meistä jokaiseen. Jokaiseen aikuiseen ja koko yhteiskuntaan.
Kuuntelemmeko me nuoria? Suojelemmeko heitä? Mahdollistammeko joka ikiselle nuorelle oikeuden kokea osallisuutta ja yhdenvertaisuutta? Annammeko heidän tuntea, että on täysin ok olla välillä ja joskus aika useinkin vielä keskeneräinen?
On selvää, että rikoksiin syyllistyneitä on rangaistava ja väkivaltaan sekä jengirikollisuuteen tulee puuttua tuntuvin keinoin. Mutta tätäkin tärkeämpää olisi keskittyä pohtimaan sitä, miksi nuoret kokevat syrjäytymistä yhteiskunnassamme? Sillä syyllistämällä heitä tilanne ei muutu yhtään miksikään.
Nuori ei ole rikollinen, nuori on mahdollisuus. Parempaan tulevaisuuteen, parempaan maailmaan, ja sitä meistä jokaisen on vaalittava joka päivä.