Lähes yhdeksän vuotta sitten odottelimme koko perheen voimin taksia kotikadullamme. Oli Nuutin ensimmäinen päiväkotiaamu.
Pieni vaaleatukkainen poika nousi istumaan omaan siniseen turvaistuimeensa, joka kiinnitettiin taksin takapenkille. Auto starttasi matkaan, ja vilkun myötä tunsin, miten kurkkua kuristi ja teki mieli itkeä.
Pärjäisikö Nuutti varmasti? Osaavatko hoitajat varmasti ymmärtää Nuuttia? Osaavatko he auttaa, saako Nuutti syötyä, tai nukuttua? Mitä, jos kukaan ei ymmärrä, mitä Nuutti tarkoittaa, onko Nuutin turvallista olla?
Neljä vuotta myöhemmin hain Nuutin viimeistä kertaa Lakelan osaamiskeskuksesta. Kurkussa oli sama kaktus, kuin neljä vuotta aiemmin. En halunnut luopua tästä paikasta. En halunnut luopua näistä aikuisista. Heistä, jotka nostivat perheemme jaloilleen.
Kun lapsi saa diagnoosin, oli se sitten mikä hyvänsä, diagnoosin saa koko perhe. Vaikka tiedon täsmentyminen on usein helpotus, arjen konkretisoituminen on toinen asia.
”Oletteko huomanneet, että lapsenne ei ymmärrä haarukan merkitystä? Olemme täällä päiväkodissa huomanneet, että lapsellenne siirtymätilanteet ovat paljon hankalampia kuin muiden lasten. Lapsenne ei toimi ikätovereihinsa nähden yhtä hyvin” ym. Moni erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhempi tunnistanee kuulleensa edellisten kaltaista palautetta lapsestaan. Joka viikko.
Meidän tarinamme on toinen. Me kuulimme Lakelan aikuisilta toistuvasti, miten nokkela poika meillä on! Kuinka hienosti hän tunnistaa toisten ihmisten tunnetiloja, miten sinnikkäästi hän on tänäänkin opetellut istumaan potalla. Päiväuniaikaan hän jaksoi hienosti pötköttää puoli tuntia paikallaan, vaikka uni ei lopulta tullutkaan. Meidän poikamme oli ihana poika.
Lakelan osaamiskeskuksen toiminnan onnistumisesta ja tärkeydestä ei virkamiesten mukaan ole ollut riittävästi näyttöä. Espoon mukaan se ei ole onnistunut tavoitteessaan.
Varsin kummallista. Lakelan osaamiskeskus onnistui VAIN vahvistamaan uskoamme omaan lapseemme. He onnistuivat auttamaan meitä jaksamaan yövalvomistenkin läpi. He kannattelivat meitä silloin, kun osastojakson antamat ”tulokset” saivat romahtamaan. He muistuttivat joka viikko siitä, miten ihana poika meillä on. He olivat Nuutin turva silloin, kun kukaan muu ei ymmärtänyt. Enkä käytä tässä edes ruusunpunaista pensseliä.
On kiistatta Lakelan aikuisten ansiota, että Nuutin erityisyys on meidän perheessämme ollut aina vahvuus, ei heikkous. Oikea-aikainen, ja oikeanlainen, varhaiskasvatus vahvistaa paitsi lasta, myös lapsen koko perhettä. Sen painoarvoa ei pitäisi koskaan väheksyä. Tieteellisistä tutkimuksista viis, me emme ikinä unohda Lakelaa!
Päde, Uma, Seija, Soile, Karoliina, Pirjo, Henkka, Tiina, Päivi ja Anu. Annukka, Tuula ja Sasa.
Kiitos.
”Vielä minä sellaisen kirjan kirjoitan täällä olosta, miten paljon minä teitä rakastan”
-Nuutti v.2010
Comentários