Tummalla, lähes mustalla iltataivaalla loimottaa täysikuu. Pilvet liikkuvat nopeaa vauhtia ja näyttää melkein siltä, kuin kuu imisi niitä magneetin tavoin puoleensa. Olen kaivannut kävelylenkkiä monta päivää vaalitouhujen ja kevätflunssan keskellä ja erityisesti sen ajatuksen, että mitä, jos en onnistukaan? Kuuta katsellessa mietin paljon edesmennyttä mummiani. Mitä hän sanoisi, jos tietäisi missä olen nyt?
Mummilla oli tapana osata sanoa ikävätkin asiat suoraan, mutta kuitenkin niin, että ymmärsin niiden olevan ennen kaikkea tosiasioita – ei sen enempää. Kahdeksanvuotiaana kysyin mummilta, tuleeko hän minun ylioppilasjuhliini, kun olen iso. Mummi vastasi viipymättä: ”en minä taida enää elää silloin” ja jatkoi ”tule, lauletaanko taas yhdessä ennen välipalaa?”.
En voinut ymmärtää tuolloin, mistä mummi muka tiesi, että hän ei enää eläisi. Koska minä halusin, että hän elää! Samaan aikaan kuitenkin ymmärsin, että toiveeni oli aika suuri, mummin ikään ja elinkaareen kehnosti sopiva. Mummi kuoli ollessani kymmenen ja olen kaivannut hänen suorapuheisuuttaan, lämpöä ja sisäistä voimaa paljon. Varsinkin nyt.
Autistisen lapsen äitinä elämä ja maailma ei ole millään tavalla valmis, koskaan. Ei maailma ole sitä varmasti kenellekään, mutta sen merkitys korostuu silloin, kun oman lapsen erilaisuus ei sovikaan yhteiskunnan valmiiseen kuvioon. Tai että se on kuluerä, johon ei aina ole varaa panostaa.
Ei politiikkaan lähteminen ollut koskaan päämäärä, enkä ole aivan varma, onko se sitä vieläkään. Mutta halu muuttaa maailmaa sallivammaksi, se on.
Työelämäni suurin toiveen täyttymys on ehdottomasti ollut päästä toimimaan koulutettuna kokemusasiantuntijana, sillä silloin saan mahdollisuuden puhua poikani äänellä. Nuuttien äänellä.
Ja se on mahdollisuus saada olla äiti ja ihminen, joka kertoo perheemme tarinaa ja sitä, että elämä erityisen lapsen kanssa haasteineen on kuitenkin ennen kaikkea antanut minulle niin paljon.
Reilu vuosi sitten tapasin puhujana kiertäessäni äidin, jonka pieni lapsi oli juuri saanut autismidiagnoosin. Tunnistin sen pelon ja epävarmuuden ja sen, että hänelle edessä oleva maailma oli nyt aivan jotain muuta, kuin mitä se oli ollut vielä eilen. Jonkin ajan kuluttua tapaamisestamme sain äidiltä sähköpostin, jossa hän kertoi minulle näkeämästään unesta. Siinä hän oli ollut eksyneenä vieraassa maassa. Oikeaa reittiä etsiessään hän oli tavannut minut tuntemattoman kadun kulmalla. Tavatessamme olin antanut hänelle kartan siitä, mikä reitti vie hänet perille. Viestissään hän kertoi myös muistavansa unessa koetun tunteen siitä, kuinka kartan saatuaan hänen pelkonsa oli haihtunut ja kuinka herättyään hän ensimmäistä kertaa tunsi, että he selviävät kyllä.
Liikutun ja katson pimeää taivasta uudestaan. Tuntuu aivan siltä, kuin mummi olisi lähellä. Ehkä minusta tulee kansan edustaja (ja haluan tietoisesti kirjoittaa nämä erikseen), ehkä ei. Sen päättää joku muu. Loppujen lopuksi se ei saa olla itseisarvo yhtään millekään.
Mutta jos yksikin löytää perille. Se on kaikkein suurin onnistuminen, mitä toiselle ihmiselle voi antaa.
Comments